Moikka. En ole paljon tänne päässyt kirjoittelemaan, ja syy on siinä että mulla ei yksinkertaisesti ole ollut aikaa eikä voimia. Nyt ollaan tasan kaksi kuukautta asusteltu omineen, ja vaikka aluksi tuntui että tää muutto on tosi upea ja siisti juttu, niin mun täytyy sanoa että tää kaks kuukautta on ollu mun elämäni hirveintä aikaa. Toisinaan on hyviäkin päiviä mutta suurimmaksi osaksi koen tän Helsingin ankeaksi ja tylsäksi ja kaikki tää työn ja koulutehtävien määrä stressaa mua todella paljon, enkä oo koskaan tuntenu oloani näin voimattomaksi. Musta oikeasti tuntuu että mä en osaa enkä oo tarpeeksi hyvä, ja aamuisin on tosi vaikeaa päästä sängystä ylös.
Tavallisesti mun päivä alkaa sillä että herään herätyskellon sointiin, ja makaan vielä puoli tuntia heräämisen jälkeen miettien että pitäisikö sitä nyt nousta, vai onko mulla kuitenkin vähän kurkku kipeänä. No yleensä saan kuitenkin itseni ylös sängystä ja aamupalan ja meikkaamisen jälkeen lähden matkaan, ja olo tuntuukin yhtäkkiä ihan pirteältä. Ensimmäinen luento alkaa hyvin, mutta sitten iskee taas väsymys ja se tunne ettei musta ole tähän. Seuraava luento menee kahvin voimin ja alkaa jo melkein itkettää. Sitten RUOKA, ihanaa, nälän tunne katosi ja olo on taas vähän pirteämpi, viimeiselle luennolle mennään ihan hyvin mielin ja väsymys on kokonaan poissa. Viimeisen luennon jälkeen mä kävelen suoraan mun työpaikalle, joka sijaitsee ihan mun koulun läheisyydessä, ja pidän kiskan auki 10 asti. Kotona mä olen noin 22.45 ja sitten pitäisi vielä tehdä iso kasa koulutehtäviä seuraavan päivän luennoille. Tosi useesti ne jää tekemättä vaikka tähän aikaan illasta ei jostain kumman syystä enää väsytäkkään, ja tunnilla sitten improvisoin.
Mä en ikinä ole ollut masentunut, mutta nyt musta tuntuu että tää apaattisuus, jaksamattomuus ja ruokahalun katoaminen on just sitä, M-a-s-e-n-n-u-s-t-a, Toi sana pelottaa mua aikalailla, sillä mä en tiedä mihin tää voi johtaa jos tää on tosiaan sitä. Mä oon aina ollut tosi kunnianhimoinen ja olen päättänyt suorittaa nämä opinnot alta pois äkkiä ja kunnialla, mutta tällä hetkellä se tuntuu tosi mahdottomalta ajatukselta. Mistä se sitten johtuu että nyt masentaa? No luulen että suurin syy on se, että mun rakas poikaystäväni asuu Haminassa, ja töidensä takia tälle kaukosuhteelle ei lähiaikoina taida löytyä ratkaisua. Nähdään tosi harvoin, varsinkin kun mun kämppis ei jostain syystä yhtään pidä siitä että T yöpyy täällä ''liian usein'' joka hankaloittaa tilannetta entistä enemmän, sillä mä pääsen aika harvoin itse Haminaan. Nyt viime viikonlopun onneksi pääsin viettämään siellä, mutta sitä edellisestä vierailusta oli aikaa yli kuukausi. Lisäksi mulla on ihan suunnaton ikävä mun ystäviä. Täältä on toki löytynyt kivoja kavereita, mutta ei mikään korvaa niitä läheisimpiä ystäviä, eikä niitä tämän ikäisenä enää kovin helposti uusia löydy.
Mä itken lähes joka ilta itseni uneen, ja toivon että aika kuluisi nopeammin, jotta pääsisin muuttamaan takaisin Haminaan, ja perustamaan perheen rakkaani kanssa. Mitään muuta en maailmassa toivo yhtä paljon.
No mutta, se siitä masentuneisuudesta. Onhan tässä toki hyviäkin tapahtumia ja päiviä ollut, kuten esimerkiksi tuparit, jotka vietettiin 6.9, ja kaikki ihanat päivät jotka olen saanut viettää rakkaani kanssa. Iso piristys ja odotuksen kohde on myös joulu, jolloin mulla on kuukauden loma sekä koulusta, että töistä, ja pääsen vähän irti tästä kaikesta kamalasta. Toivon myös että ajan myötä tämä suuresta elämänmuutoksesta johtuva putoaminen päättyisi ja saisin nostettua itseni takaisin ylös täältä kuopasta, mutta päivä ja askel kerrallaan. Onko muilla vastaavia kokemuskia itsenäistymisen ensiaskeleista yms? Olisi kiva kuulla, ja varsinkin jos olette jotenkin saanut niihin helpotusta. :)
